Ja sitten alkoi vituttaa. Turistit! Perkeleesti turisteja! En ollut tajunnut, että luonnonpuistossa VOI olla noin paljon populaa. Lopulta huomasin maksaneeni itseni kipeäksi siitä ilosta, että pääsin seuraamaan rouvaa leoparditrikoissa. Ja herraa shortseissaan. Huomatkaa leoparditrikookuvan vasemmassa laidassa kallioon liiskattu poika. Olinko ihan helvetin vihainen, kun pienimmät pitää jalkoihin talloa? Olin.
Etenemisestä ei oikein tullut mitään, kun koko ajan jossain oli joku tunkemassa ohi. Tai huutamassa. Tai molempia. Kuvien ottaminen oli haasteellista niin, että jonkun raaja tai pää ei tullut kuvaan. Vähän ehkä vihasin ihmisiä siellä ja ruoskin itseäni siitä, että pitikö lähteä. No piti, koska onneksi sivureitin ottamalla pääsi jonnekin missä ei ollut ketään. Sai edes palasen hyvää mieltä siitä järjettömästä kauneudesta.
Yllättäen paras osuus matkassa oli bussimatka takaisin hostelliin. Oppaan kasaama soittolista oli kuin omasta Spotifystä. Lauloin välillä ääneen, aurinko paistoi, koko bussilastillinen ihmisiä otti rennosti, välillä takana oleva brasilialainen samasta hostellista oleva jätkä lauloi ääneen. Oli ehdottomasti elämäni paras bussimatka.
Paluubussia odotellessakin meni jo ihan kivasti. Allekirjoittanut itse kirjaili tiiliin terveiset suomesta. Kuva todisteena.
Lapsi kirjaili sen jälkeen terveiset Pariisista. Niistä ei ole kuvaa, valitettavasti, koska kuvaajan piti kuolla nauruun. Lapsen kontribuutio katutaiteeseen oli taitavasti kirjailtu teksti: "Paska Pariisi!". Ranskan traumat elänevät perheessämme vielä pitkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti