Hiiriä huoneessa

Reissun ehdottomasti väsynein aamu koettiin tänään. Väsymys oli tehokkaasti pedattu eilisellä kävelyllä ja myöhään valvomisella. Asiaa ei auttanut yöllinen herääminen pöydältä kuuluvaan rapinaan. Valot päälle, varovainen pöytää lähestyminen ja... Niin. Kevyt ällötys kun pöydältä alas mätkähtää musta pieni hiiri jatkaen matkaansa kohti sängyn alustaa. Yök, yök, yök.

Siinä sitten kevyesti surffaamaan, että löytyisikö läheltä Gare L'estin juna-asemaa toista hotellia. Löytyy. Mutta jaksaako nähdä vaivaa? Sehän on kuitenkin vain hiiri. Niin. Hiiri, joka levittää ties mitä sarsmersebolaa. Mutta pureekohan hiiret nukkuvia ihmisiä? Ja onko hiirillä vesikauhu? Voin kertoa, että kaikki edellä mainitut olivat oikein rentouttavaa yömietintää.

Aamulla ehdinkin mennä puolille päivin ihan puoliteholla. Suunniteltu vierailu pääkallopaikalle Katakombeihin meni reisille koska mestat oli kiinni. Ilmeisesti vanhat luutkin kaipaavat lepopäivän. Kiukutti, tasaisesti ihan kaikki. Paitsi silloin kun haukotutti. Ja kun Paskamutsia haukotuttaa ja/tai kiukuttaa, niin kellään ei ole kivaa. Saako jäätelön? Ei. On pissihätä! Eikä ole, yritä kestää! Mä en jaksa kävellä. No se on nyt pakko! Pääseekö leikkipuiston? No ei todellakaan! Lapset todennäköisesti kaipasivat noina tunteina kotiin, tai jonnekin leppoisalle työleirille.

Tätähän kesti tasan niin kauan, että tajusin aamukahvinkin jääneen väliin. Aloittelijamainen virhe, josta onneksi selvisi yhdellä tuplaespressolla. Ja siitä se sitten lähti. Huomattiin olevamme melkein luonnonhistoriallisen museon luona. Sinne! Siellä sitten toinen tuplaespresso. Ja jumalauta, sitähän oli yhtäkkiä taas ihan elossa! Huumorin tasokin oli suorastaan säkenöivää. KAIKKI oli hauskaa. Jopa museon vakava portti.

Näiltä kofeiiniöveritunneilta onkin sitten oikein hieno kuvasarja otsikolla "Aina saa hävetä". Mutta meillä ainakin oli hauskaa! (Elefantin perän lisäksi kuvia on myös lukuisten muiden elikoiden takalistoista. Säästän teidät niiltä).

Niin ja ne hiiret. Niihin päätin suhtautua positiivisesti. Kun Pariisin Disneyland jää välistä, niin onhan se kiva että meillä on huoneessa oma Mikki Hiiri. Kai me kaikki tänne nukkumaan mahdutaan. Täällä sitä ootellaan siis vielä yhtenä yönä verenhimoista, raatelevaa vesikauhumikkihiirtä saapuvaksi kolostaan. Pirteä päivä siis edessä huomennakin.

Kakkaa kaduilla

Anteeksi, olen kävellyt tänään seitsemän tuntia pitkin poikin Pariisia. Väsyttää, eikä tässä tilassa pysty keksimään alatyylitöntä otsikkoa. Ja sitäpaitsi Pariisissa ON kakkaa kaduilla, vaikka kuinka paljon. Ilmeisesti täkäläiset eivät ole kuulleet koirankakkapusseista. Suurin järkytys täällä onkin ollut sotku - on se sitten kakkaa tai muuta roskaa.

Pariisiin me liikahdettiin eilen. Tultiin Luxemburgista ensin Metz-Villeen ja sieltä junanvaihdolla Pariisiin. Junat tänne ja täältä pois toimivat vähän kierosti reilaajille. Niissä on aina tietty kiintiö reilipaikkoja joihin lipulla pääsee. Suoraan Luxemburgista ei paikkoja ollut, joten siksi oli pakko ottaa tuo vaihto Metzissä. Hyvä niin, sillä Metz oli jotenkin just sellainen  kaupunki kuin Ranskalaisen kaupungin kuvittelin olevan. Me syötiin puistossa patonkia. Siellä juoksi kadulla nauravia nuoria pareja käsi kädessä, ihmiset istuivat rennosti terassilla ja kellään ei ollut kiire minnekään. Joku oli rakentanut kaupungin torille kaikesta mahdollisesta kierrätystavarasta soittimia. Niistä lähti ihan epätodellista ääntä. Rumpuja kattiloista, nokkahuilusaappaita, jotain heliseviä pyöriviä soittimia säilykepurkeista, kulkusia, pähkinöitä... Vaikka mitä. Tuli hyvä mieli.

Pariisi olikin sitten ensinäkemältä ehkä vähän erilainen. Satoi kaatamalla ja ensimmäiseksi juna-asemalla vastaan tuli joku epämääräistä ääntä pitävä narkkari. Eka opetus lapsille Pariisissa olikin, että älkää tuijottako vaikka kuka käyttäytyisi miten oudosti. Kiva. Hotellin ympäriltä noita tuntuu löytyvän enemmänkin, varsinkin illalla. No, onpahan hyvä syy tulla ajoissa nukkumaan.

Ainakin tänään illalla kaikkia väsyttää, sen alussa mainitun kävelyurakan jälkeen. Meidän piti kävellä vain vähän. Ja käydä suklaamuseossa. No, käveltiin seitsemän tuntia näkemättä vilaustakaan suklaasta. Puluja me sensijaan nähtiin.

Kahdessa ensimmäisessä kuvassa esimerkiksi Notre Dame. Tai olisi, jos pulut eivät olisi mielenkiintoisempia. Viimeisessä kuvassa joku jykevä kaari. Tai olisi, jos sen alla ei olisi puluja joita täytyy kuvata. Tämän päivän jälkeen ihmettelisin, jos nuorempi matkaseuralainen ei yritä salakuljettaa puluja mukaansa. Sillä hän haluaa kuulemma linnun. Ilmeisesti oman pulun. Omituinen lapsi.

Nähtiin me muutakin. Eiffel ja Riemukaari ainakin. Niiden ympärillä vaan pyörii niin paljon turisteja (yök!!) ettei siellä kauaa viihdy. Päivän parhautta olikin Seinen rannalla kävely jotain kävelytietä pitkin johon ei muut yök-turistit olleet eksyneet. Puhumattakaan Hard Rock Cafen päivällisestä. Seitsemän tunnin kävelyn jälkeen iso olut ja hampurilainen oli ehkä jumalaisinta päällä maan.

Huomenna ilmeisesti ohjelmassa Katakombit, sillä kansa vaatii pääkalloja! Ja kansan äiti vaatii, että saan kuvata muutakin kuin puluja...!

Kaikki kauniit Peugeotit!

Ensimmäinen kosketus reilimaihin ja elämäni eka kosketus Saksaan oli Frankfurt-Hahnin kentän ulko-ovilla Becksiä kittaavat ja iloisesti laulavat futismiehet. Ei huono alku. Toinen kosketus Saksaan oli englantia osaamaton bussikuski joka kämmäsi meille lippujen myynnin, myi halvemmat liput ja virheestä huomautettuani laski meidät puolet matkasta ilmaiseksi. Hän kuulema tarjosi tällaisessa poikkeustapauksessa. Ei huono jatko. Ja hyvin se menikin, kunnes lähdettiin Luxemburgissa pois siitä Saksalaisesta bussista. Saksa ei ole paska maa, Luxemburg taas... No, se saattaa ollakin.

Kerrankin (ja sitä ei usein tapahdu) sain meidät helposti paikannettua kartalle. Kerrankin päästiin ilman eksymistä majoituspaikkaan. Jonka osoitteessa oli kyllä ravintola, joka oli kiinni. Eikä todellakaan mitään sellaiseen viittaavaakaan että paikalla olisi hotelli. Oviin koputtelu ei tuottanut mitään tulosta. Eikä koputtelua seurannut "Missä helevetissä me nyt nukutaan?!" -paniikkikaan oikein mihinkään auttanut. Paniikkiin puolestaan myötämielisesti vaikutti kännykkä, joka toki ei mitään datayhteyksiä halunnut avata. Sitten vaan kertomaan väsyneille rinkkaselkälapsille että me lähdetäänkin nyt etsimään kahvilaa jossa olisi wlan että mutsi saa vähän tätä pakettia kasaan ja etsittyä sen yöpaikan. Onneksi moinen löytyi läheltä, ja onneksi intternetsi kertoi majapaikan olevan just siinä missä oltiin käytykin. Se vaan aukeaisi vasta tunnin päästä. Johan taas nauratti. Siihen asti, että tunnin päästä oltiin samojen lukittujen ovien takana samassa paniikissa. Tällä kertaa paikalle kyllä saapui siivooja, joka kertoi paikan olevan kiinni. Tai niin luulen, en kauheasti ranskaa tajunnut. Se tuli selväksi, ettei sisään ole asiaa. Hirveästi se täti puhui, mutta vain kieltä jota en osaa. Onneksi muistin perussäännöt moiseen tilanteeseen! Puhuin englantia lujempaa ja hiiiiitaaasti artikuloiden. DOOOO YOOOUUU HAAAAAVEEE OUR ROOMMM? Vastaus oli oui, sen jopa minä ymmärsin. Samoin lopulta sen, että joku tulee, joskus, antamaan sen huoneen. Siivooja lähti menemään, me jäätiin odottamaan ja odottaessa näin mielessäni jo meidät ekana reiliyönä sillan alla. Lapsi sen sijaan - noh. Se nosti jalat rennosti tuolin käsinojan yli, sanoi että sit ootellaan, söi muutaman pähkinän ja istui vain. Tyynen rauhallisesti.

Tietenkin kaikki meni hyvin. Oven tuli lopulta loputtoman pitkän (no joo joo, korkeintaan puoli tuntia) ajan jälkeen avaamaan jannu jota selkeästi ärsytti antaa meille huone. Tai siltä se ainakin vaikutti. Mutta antoi se sen silti. En jaksanut edes kuin huvittua siitä, että huoneeseen mennään vessan oven kautta. Asiassa haiskahtaa budjettimatka...!

Luxemburgin kuitenkin pelasti myöhemmin illalla pari asiaa. Ensinnäkin, katukojusta sai takuulla maailman parasta hodaria. Sopivan sitkeää leipää, ja aivan älyttömän hyvää makkaraa. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Toinen, vielä parempi pelastus oli kaikki ne kauniit Peugeotit. Avopeugeotteja! Perhepeugeotteja! Sporttipeugeotteja, punaisia, keltaisia, valkoisia Peugeotteja! Tää paikka on täynnä Peugeotteja, ja miten mie VOISIN olla muuta kuin iloinen kaupungista joka on Pösöjen oma.

Saako vielä perua, jos pelottaa niin että oksettaa?

Lennon lähtöön on 14 tuntia ja seitsemän minuuttia. Ei sillä että laskisin, mutta yritän, vaikka se onkin aika vaikeaa kun samaan aikaan pitää olla täydellisen kauhuissaan. Huomenna tähän aikaan meidän pitäisi olla Luxembourgissa (miten helvetissä se edes kirjoitetaan?!). Ylihuomenna Pariisissa. Sen jälkeen vaikka missä. Ihan järjettömän hurja ajatus.

Itsessäni rakastan ja samalla inhoan sitä piirrettä, että saan järjettömiä ideoita ja niistä jalostettua aikaiseksi asioita. Myös ihan järjettömän suuritöisiä ja megalomaanisia asioita. Ja ihan älyttömän nopeasti. Tää reili ehdottomasti on yksi niistä. Se vaati sen yhden keväisen päivän ja sen yhden huippuidean että Mitäs Jos reilille. Ja siitä parin päivän päästä kaikki olikin aikalailla plänätty.  Helpoltahan se silloin vaikutti, mutta nyt kun rinkat on pakattu ja ihan aikuisten oikeasti pitäisi mennä niin ystävällisesti läiskin itseäni poskille. Olisi sitä helpommallakin kesälomasta selvinnyt.

Toisaalta, ilman kykyä ideoita pähkähulluja juttuja ei varmaan tulisi tehtyä mitään. Mutta hitto vie, sanokaa nyt seuraaksi kun jonkun yhtä järjettömän ja hullun tempauksen keksin että nainen, rauhoitu! Vedä henkeä ja mieti että onko toi järkevää!

Ainiin. Mut tehän sanoitte! Oh well. En uskonut. Pitää varmaan lähteä katsomaan, että mitä tästä sitten tulee... Ja kaippa sitä jotenkin tiedostaa, että hyvä siitä varmasti tulee. Tästä älyttömästä jännityksestä huolimatta.  Joten eihän tässä kai muuta enää. Stay tuned. Aamulla mennään.