Palataanko vielä hetkeksi Budapestiin?

Katsos vaan, blogi jäänyt hassusti näyttämään niinkuin me oltaisiin vielä Budapestissä. Ei me hei olla, me tultiin kotiin jo! Me ollaan reiliselviytyjiä!

Mutta, palataan silti vielä hetkeksi sinne kuitenkin! Se kun oli aika kiva kaupunki. Pieni ja nätti kuin mikä. Ja siellä oli kuuma!  (Koko tämän reissun ehdottomasti selkein opetus on se, että kannattaa lähteä huomattavasti Suomea etelämpään, hikoilla siellä ja tulla takaisin kotiin kun helteet täällä alkaa. Viime viikonloppu oli kai aika kuuma. Ei muuten tunnu missään, ei eteläisemmän Euroopan jälkeen.)

Meidän PITI mennä Budapestissä kylpylään, se kun ilmeisesti on siellä tapana. Ikävä kyllä olen joskus aika tyhmä. Niin tässäkin tapauksessa. Menin höpisemään jossain kohtaa reissua lapsilleni aivoja syövästä ameebasta Naegleria fowlerista. Muistelin sen elävän kuumissa lähteissä. Ikäväkseni olin kertonut lapsilleni Budapestin kylpylöissä olevan kuumia lähteitä. Arvatkaa, saiko lapsia ensimmäisen kylpylän lähellekään? Kyllä ei saanut. Aivot olisi ameeba syönyt. Uimatta siis jäi.

Ameeboja uhmaten uskallettiin kuitenkin uittaa jalkoja suihkulähteissä. Aika monessa suihkulähteessä. Ja siinä varpaita lillutellessa tavattiin yksi ehkä maailman hienoimmista ammattiryhmistä joita en tiennyt olevan olemassakaan. Vihaiset Unkarilaiset suihkulähdevahdit.

Oman ymmärrykseni mukaan suihkulähdevahtien tehtävä oli kierrellä suihkulähdettä ja näyttää pelottavalta. Jos joku onneton teki jotain kiellettyä (!!!), niin asiaan oli puututtava välittömästi. Pienellä empiirisellä havainnoinnilla kiellettyä oli kasvojen kääntäminen pois suihkulähteen keskustasta päin. Ehdottomasti katse oli pidettävä käännettynä suihkulähteen keskustaan, muuten asiaan puututtiin välittömästi. Kiellettyä oli myös maata suihkulähteen vieressä kädet liian pitkällä takana. Asiaan puututtiin tällöinkin välittömästi, tämän koin omakohtaisesti. Lisäksi kiellettyä oli veden roiskuttaminen, suihkulähteessä seisominen ja varsinkin sen keskelle kahlaaminen. Ylipäätänsä  hyvin tiivistetysti kiellettyä oli kaikki muu, paitsi suihkulähteen reunalla istuminen katse lähteen keskelle suunnattuna. Isona minustakin tulee vihainen suihkulähdevahti.

Kuvassa alla on päällä ns. Tilanne. Suihkulähteessä rikoksen tiellä on vilvoitteleva nainen. Oikealla väsymätön suihkulähdevahti valkoisessa ritarillisessa paidassaan huutaa naiselle pyytäen tätä tiukasti, mutta ehdottoman epäystävällisesti poistumaan pahuuden tieltä.

Lapsistani olin erityisen ylpeä, sillä he osoittivat rohkeaa anarkistihenkeä uskaltamalla mennä suihkulähteeseen seisomaan katse ihan väärään suuntaan. Kuva todisteena. Tästä rikkeestä olisi varmasti voinut joutua johonkin Budapestiläiseen nuorisokotiin.

Jossain kohtaa rikkeiden välissä tai jälkeen koettiin yksi koko reissun päräyttävimmistä kulinaristisista nautinnoista. Maleksittiin jossain torilla, joka löydettiin vahingossa. Iski nälkä. Katsottiin, minne paikalliset tyypit jonottaa. Mentiin jonoon ja otettiin ns. "yks samanlainen" kuin mitä jonossa meitä edellä oleva otti. Saatiin jonkinnäköinen lätty paistettua taikinaa jonka päällä oli valkosipulia ja jotain valkoista. Oli vähän outoa, mutta hyvää.

Sen jälkeen saatiinkin kuvailla kaikkia hienoja myyntitiskejä. Kukkia. Vihanneksia. Ja Unicumeja. Unicum -tiskejä oli ihan joka kaupassa. Pahan viinan ystävän kaupunki on siis se, Budapest.

Matkapahoinvointia yöjunassa

Kotimatkan eka etappi alkoi eilen kello 11 huoneiston luovuttamisella Korculassa. Se päättyi tänään kello 18 Budapestiin oikein kivaan hotelliin. Täällä ihmetellään kolmisen yötä ennen paluulentoa Suomeen.

Itse käytän ainakin tämän ekan yön tuosta edellisestä matkapätkästä toipumiseen. Ilmoitin ennen lähtöä rehvakkaasti, ettei 31 tunnin matkustuspätkä (toki siinä oli myös odottelu- ja vaihtoaikoja eli pelkkää kulkuvälineissä istumista se ei ollut) tunnu missään. Mut kyllä se sit vähän tuntui.

Laivamatka Splitiin oli ihan rentoa. Samoin itseasiassa muutaman tunnin Splitissä käyskentely. Aloin jopa tajuamaan, miksi jotkut siitä kaupungista pitää. Saatiin hyviä simpukoita, nähtiin nättiä kaupunkia ja paukittiin hyvillä mielin Zagrebiin vievään yöjunaan.

Yöjunakin oli kiva kun se oli paikoillaan. Hytti oli paljon parempi kuin aikaisemmassa yöjunassa. No kai nyt kun se oli ökyhytti ja siellä oltiin vain me kolme. Ilmastointia tosin ei ollut ja lämpötila oli ehkä noin sata. Vähintään. Mutta ei sekään kauheasti edes haitannut. Enemmän haittasi se, kun juna lähti liikkeelle. Onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni saamaan itseni matkapahoinvoivaksi. Ja uskokaa pois, se ei ole kovin helppoa. Meri ja laivat on sitä parempia mitä kovemmin myrskyää. Autoilla kuuluu mennä lujaa ja varsinkin mutkissa. Jne. Mutta toi juna oli jotain ihan älytöntä.

Alkumatkasta oli melko vuoristoista menoa. Mutkitellen, niin paljon kuin junat nyt voi mutkitella. Ja toi juna meni ihan törkeän lujaa. Koko meidän hytti piti ihan älytöntä nitinää joka puolelta ja jossain vaiheessa olin ihan varma että se koko juna lähtee vielä kiskoiltaan johonkin kanjoniin. Sitten piti ihan tovi miettiä, että kenelle on järkevää lähettää se yksi tekstari jonka ehkä ehtii alas rytistessä laittaa. Että niinkun poikaystävä / lasten isä / paras ystävä/  äiti / isä / vakuutusyhtiö / kuka muu, mikä? Ja niillä main mietintä jalostui siihen, että tästähän tuli niin paha olo että voisi vaikka oksentaa.  Onneksi kuitenkaan en. Toi fiilis meni ohi kun tuijotteli ikkunasta riittävän pitkälle. Yöjunailu koostuikin sitten omalta osaltani ehkä parin tunnin unista ja aika älyttömän monen tunnin ulostuijottelusta hengitysharjoitteluineen.

Mutta oli tossa junassa jotain hyvääkin!! Siinä oli hirmu fantsu vessa, jonka kaikki pinnat oli kiiltävää terästä! Ihan mahtavaa pissata siellä kun mihin vaan katsoo niin voi seurata toimitusta upeasta lähes 3d-tasoisesta peilikuvasta! Ois ollut selkeesti pissiselfien paikka, mutta sitten tuli joku raja.

Seuraavassa junassa mitään ongelmaa ei enää ollutkaan heilumisen eikä pissiselfieiden kanssa,  joten junamatka Zagrebista Budapestiin sujui aikalailla nukkuen. Ja välillä lapsille huutaen. Niitä selkeästi alkoi jurppimaan matkustelu tuon vikan junapätkän aikana. Ainakin nitinän tasosta päätellen. Ja ehkä sen, että nuorimmainen ilmoitti isin voivan tulla hakemaan hänet NYT kotiin. Mielestäni ekat kunnon kiukut vasta tässä kohtaa reissua on aika hyvin kun takana on kuitenkin 22 päivää ja edessä enää kolme.

Mutta ällöttävyyksiin vielä. Tiedättekös kuinka pahalle ihmiset voi haista ja kuinka rähjäisiltä näyttää helteessä tehtyjen ehdottomasti suihkuttomien pitkien junamatkojen jälkeen? Hyvä jos ette tiedä, en minäkään haluaisi. Mutta sensijaan haluaisin polttaa roviolla noi meidän vaatteet joissa noi pätkät matkustettiin. Suihkukaan ei oo varmaan koskaan tehnyt yhtä hyvää kuin tänään hotellissa.

Ja vielä siitä matkapahoinvoinnistakin. Jännästi vieläkin (vaikka siitä jarrut on vauhdin surma -junasta poistumisesta on jo reilusti yli puoli vuorokautta) on samanlainen fiilis kuin laivalta palatessa. Koko maailma keinuu. Erittäin jännittävää. Tää reilaaja ei suosittele Kroatialaisia yöjunia kyllä kellekään. Niissä ei saa muuta kuin päänsä kipeäksi.

Jospa tästä huomiseksi kuosittuisi taas olemaan oma hehkeä itsensä niin saisi vielä valloitettua Budapestin ennen kotiin palaamista.

Luulen jonkun toimittavan hallusinogeenejä lapsilleni

Ihan ensin, tiedättekö mitä Suomessa pitäisi olla enemmän? Leikkipuistoja, joiden välittömässä yhteydessä on baari. Olen onnistunut löytämään oman paikalliseni,  jonka baarimikko tervehtii jo kaukaa. Tilausta ei tarvitse enää tehdä, vaan hanasta laskeutuu yksi olut. Ja lapsille kokista ja omenamehua. Lasten ällöjuomien jälkeen huligaanit poistuvat leikkipuistoon ja Paskamutsi imee omasta mielestään ansaitsemansa oluen. Ja etäohjaa välillä näennäisesti lapsia huutelemalla itsestäänselvyyksiä kuten "älä putoa" tai "onks kaikki hyvin siellä?". Kuva se on huonokin kuva, mutta alla todisteena olut ja jossain taustalla jonkinlaisessa kiipeilylaivahärdellissä temuava lapsi.

Ihan varmana olisin paljon enemmän ollut lasten kanssa leikkipuistoissa jos Suomessakin voisi kivasti päivänvarjon alla lipittää bisseä ja jutella pehmeitä baarimikolle samalla kun lapset väsää niitä iänikuisia hiekkakakkuja. Lapsillani olisi ollut onnellinen, leikintäyteinen lapsuus!

Niin, niistä lapsista. Epäilen, että joku diilaa niille hallusinogeenejä. Tähän on olemassa perusteet.

Tapaus yksi: vaaleanpunaiset kalat.
Lapsi tuijottaa merelle, jossa lilluu isohko laiva. Eikä lopeta tuijottamista,  joten jossain kohtaa on väistämättä pakko kysyä että mitä se tuijottaa. Miten pitää vastata, jos lapsi sanoo odottavansa että SE vaaleanpunainen kala hyppäisi merestä niin, että sen viisi selkäevää näkyisi ja se hyppäisi laivan yli, laskisi liukumäkeä laivan mastoja pitkin ja lopulta pulahtaisi hohtavana taas mereen? Minä en tiedä, joten jätin lapsen tuijottamaan merelle, piirtelemään käsillänsä ilmaan ja hiljaa hokemaan "hohtava!  Vaaleanpunainen! Näiinnnn monta selkäevää!".

Tapaus kaksi. Teleporttaava tiikeri.
Astun huoneeseen. Siellä on todella säikähtäneen näköinen lapsi joka tuijottaa välillä minua ja välillä kädessään olevaa lelutiikeriä. Lopulta kuiskaa: "Tää tiikeri osaa teleportata!" Niin. No, niin.

Tapaus kolme. Lokkiin ilmestyvä Jeesus.
Kirkon ristissä istuu lokki. Lapsi pysähtyy tuijottamaan sitä ja lopulta aidon vaikuttuneena huutaa kaikille ympärillään: "Katsokaa! Jeesuslokki!"

Olen pitänyt niitä tyyppejä nyt tiukasti silmällä, mutta en ymmärrä mistä ne nuo tajunnan laajentajat saa.  Koska olen huolestunut Paskamutsi, kävin tänään ostamassa kotimatkan aloittavat liput katamaraaniin. Ylihuomenna alkaa matka kohti kotia. Toivon vain, että katamaraani ei törmää Siihen Vaaleanpunaiseen Viisieväiseen Kalaan.

Joskus pitää mennä kauas, jotta voi pysähtyä

Ajatelkaa, miten epäitsekäs olen. Jouduin juomaan kaksi lasia viiniä saadakseni sen verran luovuutta itsestäni irti, että antaisin vähän rakkautta tälle viime päivinä kovin kaltoin kohdellulle blogille. En ole yhtään tiennyt, mistä kirjoittaisin. Enkä oikein sitäkään, mitä näkemääni kuvaisin. Olen vain pysähdyksissä. Kaikki viime kuukausina ylikierroksilla menneet ajatukset on hiljentyneet. Jalat eivät halua viedä mihinkään, paitsi 100 metrin päässä olevalle rannalle. Kaupunki, jossa nyt ollaan, on pieni mutta silti täysin tutustumista vailla. Kuulostaa siltä, että tälle olisi varmasti olemassa joku diagnoosi. Itse kutsuisin ihan vain rentoutumiseksi.

Vähän kyllä käy sääliksi meidän vuokraisäntä. Se tuo meille bussiaikatauluja. Vesitaksin aikatauluja. Vuokrattavien veneiden yhteystietoja. Ja lopulta tarjoutuu ajamaan meidät itse viereiseen kaupunkiin. No, we are perfectly happy here, sanon. But I propose you, it is a nice city! You can go for a lunch there, vuokraisäntä sanoo. We'll just have ice cream here. Ja keskustelu päättyy. Kukaan meistä kolmesta ei halua mihinkään, sillä me ollaan jo käyty niin monessa paikassa. Just tässä on nyt hyvä.

Missä me sitten ollaan? Korculassa, Kroatiassa. Zagrebista meidät toi ensin noin seitsemän tunnin junamatka Splitiin. Hyvä on, olimme vain päivän Splitissä,  mutta sinne en menisi enää ikinä. Tyly hostelli. Ruma hostelli! Ranta, joka oli likainen ja täynnä turisteja. Eihän se mikään Pariisi ollut, mutta silti. Ei kiitos. Otin sieltä yhden kuvan. Hajduk. Se oli parasta koko kaupungissa.

Splitistä muutaman tunnin laivamatka myrskyn läpi Korculaan. Asumme Korcula Townissa järjettömän isossa huoneistossa jonka terassilta on näköala merelle. Ja vähän myös kaupunkiin. Takana täällä on nyt kaksi yötä. Kun lapset nukkuu, istun terassilla ja en jaksa kyllästyä tulevien ja menevien veneiden katsomiseen. Jostain kauempaa baarista kuuluu iltaisin musiikit (hyvät musiikit!) meidän terassille. Kroatialainen olut on hyvää, lapsilta salaa ostetut ja poltetut sikarit sitäkin parempia. Kaapista löytyi hyviä kirjoja, joiden lukemiseen oon molempina iltoina terassille nukahtanut. Luulen, että näillä eväillä saan just ja just latauduttua sen verran että kuuden päivän päästä kestän 26 tunnin melkolailla yhtäjaksoisen matkarupeamisen Budapestiin.

Peace out, life is good.

Rouvat leoparditrikoissaan

Joskus tunnen olevani vähän vaikea ihminen. Niinkuin tänään. Olin paikassa, joka oli elämääkin kauniimpi. Turkoosia vettä. Uskomatonta vihreyttä. Vesiputouksia. Niin kaunista, että henki salpautui, pää löi tyhjää ja halusin vain vajota sinne jonnekin veteen.

Ja sitten alkoi vituttaa. Turistit! Perkeleesti turisteja! En ollut tajunnut, että luonnonpuistossa VOI olla noin paljon populaa. Lopulta huomasin maksaneeni itseni kipeäksi siitä ilosta, että pääsin seuraamaan rouvaa leoparditrikoissa. Ja herraa shortseissaan. Huomatkaa leoparditrikookuvan vasemmassa laidassa kallioon liiskattu poika. Olinko ihan helvetin vihainen, kun pienimmät pitää jalkoihin talloa? Olin.

Etenemisestä ei oikein tullut mitään, kun koko ajan jossain oli joku tunkemassa ohi. Tai huutamassa. Tai molempia. Kuvien ottaminen oli haasteellista niin, että jonkun raaja tai pää ei tullut kuvaan. Vähän ehkä vihasin ihmisiä siellä ja ruoskin itseäni siitä, että pitikö lähteä. No piti, koska onneksi sivureitin ottamalla pääsi jonnekin missä ei ollut ketään. Sai edes palasen hyvää mieltä siitä järjettömästä kauneudesta.

Yllättäen paras osuus matkassa oli bussimatka takaisin hostelliin. Oppaan kasaama soittolista oli kuin omasta Spotifystä. Lauloin välillä ääneen, aurinko paistoi, koko bussilastillinen ihmisiä otti rennosti, välillä takana oleva brasilialainen samasta hostellista oleva jätkä lauloi ääneen. Oli ehdottomasti elämäni paras bussimatka.

Paluubussia odotellessakin meni jo ihan kivasti. Allekirjoittanut itse kirjaili tiiliin terveiset suomesta. Kuva todisteena.

 Lapsi kirjaili sen jälkeen terveiset Pariisista. Niistä ei ole kuvaa, valitettavasti, koska kuvaajan piti kuolla nauruun. Lapsen kontribuutio katutaiteeseen oli taitavasti kirjailtu teksti: "Paska Pariisi!". Ranskan traumat elänevät perheessämme vielä pitkään...

Päivä särkyneille sydämille

Leikkipuistoja, lelukauppoja, lisää leikkipuistoja,  aitauksiin tungettuja eläimiä. Niissä kaikissa olen lasten perässä haukoitellut (eilisessä leikkipuistossa nukahdin puistonpenkille). Tänään halusin sen päivän, jolloin mennään minne äiti tahtoo.

Zagrebin Museum of Broken Relationships on ollut koko reissun omalla must see -listalla. Odotin jotenkin, että saisin omalle kariutuneelle parisuhteelle jonkinlaisen ahaaelämyksen siellä. Ja sainkin, kai. Ainakin sen, että on se ns. vituiksmänt muillakin.

Museo oli täynnä esineitä, joihin liittyi kariutuneen parisuhteen tarina. Tässä muutamia tarinoita. Luin kaikki, lapset istuivat nurkassa ja haukottelivat. Valittamatta. Superlapset <3

Mietin tuolla paljon, että mikä olisi oman päättyneen avioliiton esine. Ja millainen olisi sen tarina. Kliseisesti esine olisi varmasti sormukset. Ne, jotka odottavat kotona kaapissa että tietäisin mitä niille teen. Ne on sidottu yhteen narulla, ja naru on kiinni kivessä johon aikani kuluksi kaiversin tekstin "End love". Se vain tuntui hyvältä idealta silloin. Samoin kuin niiden osto, joka tehtiin nopeasti, impulsiivisesti ja hirveästi välittämättä siitä miltä ne näyttivät. Ajatus oli tärkein. (Ja hinta, koska oltiin opiskelijoita. ;))

Ja se tarina, se ehkä olisi jotain tällaista. Tämä teksti lienee sitten tarkoitettu sille miehelle, jonka kanssa joskus luulin eläväni vanhaksi asti.

"Mielestäni se kaikki alkoi niiltä laitureilta kauan sitten. Siellä me istuttiin kauniina kesänä, juotiin halpaa viiniä ja tutustuttiin. Sinne menin kun me riideltiin ja siellä ne riidat myös sovittiin. Mikään ei koskaan tule muuttamaan sitä, että hymyilen aina muistaessani ne laiturit.

Melkein 15 vuoteen mahtuu paljon muutakin hyvää. Itseasiassa suurin osa siitä oli mahtavaa. Me kasvettiin yhdessä ihan pennuista aikuisiksi ja parin mahtavan lapsen vanhemmiksi. Ja puhuttiin, paljon.

En edes osaa sanoa missä kohtaa se kaikki muuttui, mutta se muuttui. Enkä oikeastaan edes halua alkaa miettimään syitä sille kaikelle. Voisiko vain muistaa ne hyvät asiat? Laiturit, reissut, lasten syntymät, musiikin (no ei progea!), leffat, sen tunteen että ollaan samalla puolella? Koska uskon, että ne asiat muistamalla me ollaan nyt ja aina hyvä pari. Tästä eteenpäin vain noiden kahden pikkutyypin kautta. Kiitos kaikista hyvistä vuosista."

Nyt lupaan, että en enää sano sanaakaan erosta missään julkisella foorumilla. Se oli nyt tässä. Mietin pitkään, että kirjoitanko tämän tosiaan blogiini. No, täällä se nyt on. Se tuntui hyvältä idealta tänään. Jonkinlainen lopetus, kai.

Kaiken tämän käsittelyn ja surullisten parisuhdetarinoiden jälkeen oli pakko saada itselle jotain positiivi
sta ja optimistista. Ostin kahden euron krääsäsormuksen. Siinä lukee Love. Lapsi sanoi, että olisi pitänyt mieluummin ostaa pääkallosormus. Tai käärme. Olisivat kuulemma enemmän minua. En halunnut. Halusin tuon, etten hetkeksikään unohda että maailmassa on vielä paljon hullua, kreisiä rakkautta odottamassa myös niitä jotka ovat kompastelleet.

Että eteenpäin ja kreisin hullun positiivisuuden kautta. Astetta vakavampi Zagreb kuittaa ja taitaa mennä nyt juomaan ansaitun oluen.

Kauneuden yliannostus

Uskotteko, jos vain sanon, että Ljubljana on paikoitellen todella kaunis? Sillä en mitenkään jaksaisi ottaa enää yhtäkään kuvaa kauniista sillasta. Tai uskomattoman upeasta joesta. Tai linnasta. Tai linnan muurista. Tai komeasta patsaasta, eikä varsinkaan romanttisesta patsaasta. Niitä kaikkia on täällä, mutta tänään en jaksanut välittää. Keskityin sensijaan reilukerhoilemaan ja nauramaan joillekin pienille, typerille yksityiskohdille. Kuten teksteille.

Luulen, että se kaikki alkoi Paskovitsin Tesireen tädin kyltistä. He-he-he.

Ja jatkui kaupassa, jossa olisi saanut Nussinia. Ja Kamageeliä. Ehhe-Ehhe-ee.

Kitke. Ei oikeastaan edes hauskaa, mutta suomalainen ymmärrettävä sana, joten kelpuutetaan.

Ja tietenkin Corso, tuo itähelsinkiläistä serkkuaan hienostuneempi paikka. (Kuva on sumea, koska aurinkorasva).

Seksi-illustraatori Zdslu? Ooo-kei.

Jaaaaaaa taivaalle katsoessa näkyi pala Suomea.

Reissun The Brotherista piti ottaa kuva spreijatun The Brother -junan kanssa.

Ja ainut vakavasti otettava patsaskuva tästä kaunokaisesta jossa on kai jonkinlainen raadeltu torso auki revittyine rintakehineen.

Huomenna hakemaan parempia puheenaiheita Zagrebista. Kiitos ja anteeksi.

Ei, en halua kuulla mitä akuankka / harrypotter / pikachu joskus teki

Laskujeni mukaan reiliä on nyt takana 8 päivää. Edessä on vielä 18. Tilanne on sikäli huolestuttava, että ote todellisuuteen tuntuu lipuvan hetki hetkeltä kauemmas. Miksikö? Seuran takia.

Tiedättekö, mistä olen kuullut viimeisen viikon ajan? Harry Pottereista. Kuvailut eri hahmoista, erot kirjojen ja leffojen välillä. Ainakin miljoona "Ja sit Harry sanoi..." tai "Sit Hermione loitsui..." -kuvailua. Ja ne alkaa aina samalla lailla: "Äiti, haluuksä tietää mitä Harry Potterissa kerran tapahtui?".

Ja Aku Ankat. Ei-enää-yhtäkään-tarinaa-akuankoista-kiitos. Eikö edes, jos Roope kerran kadotti onnenlantin? No ei! Eikö edes, jos Aku avasi hassusti ketsuppipurkin? Joo ei! Mut äiti, haluisitsä kuulla mitä Tupu, Hupu ja Lupu kerran teki? AAAARGG! EN! Tätä sitten jatketaan valveillaoloaika. Saako seuraavaan kysymykseen vastata, että tietenkin haluan. Äiti vaan laittaa nämä korvanapit korviin ja kuuntelee samalla vähän musiikkia, mutta jatka vaan paasaamista?

Ja jos oikein kovasti haluaa keskustella jonkun aikuisen kanssa, niin saako sellaisen varastaa vaikka kadulta? Please Mr., please Miss, please pretty please talk to me adult before I go crazy! Niin ehkä teen. Heti huomenna.

Hyvä on, myönnetään. On noiden kanssa ihan hauskojakin puheenaiheita ollut. Niinkuin nyt vaikka tyttöjen murrosikä ja siihen liittyvät lieveilmiöt joista tytär kauheasti halusi keskustella. Lopetin oman monologini kommenttiin "Ja sit lopulta tuleekin naiseksi, eikä oo tyttö enää". Poika oli ollut koko keskustelun hiljaa, mutta tossa kohtaa päätti laittaa oman ainoan panoksensa keskusteluun. "Ja siitähän se vanheneminen sitten vasta alkaa!". Jos toi rehellisyys ei pojasta karise niin sille tulee vielä vaikeuksia.

Ainiin mutta matkablogiko tän piti olla. Eilen käytiin Alpeilla. Oli hienoa! Harvoin pääsee tekemään lumipalloja heinäkuussa. Oman taitonsa vaati järrrrjettömän tikun saaminen käteen jossain 2300 metrin korkeudessa. Eihän siellä edes kasva puita! No, onneksi kotona oli ollut joku (pussssss!) joka huolehtii siitä, että mukana oli pinsetit. Muuten käsi olisi ehkä pitänyt amputoida. Siellä Alpeilla.

Alpeilta mentiin Salzburgiin. Se oli vain outo. Ainut paikka, jossa olen nähnyt miesturistin pukeutuneena etuläpällisiin nahkahousuihin ja I love Austria -paitaan. Muutoin koko Salzburg olikin täynnä vain Mozartia. Musiikkina, krääsää, kuulina ja kymmeninä Mozartputiikkeina. Ja Mozart kylpyankkoina. Kauppaan jäi ne.

Nyt sitten ollaankin liikuttu Ljubljanaan. Junamatka tänne oli omituisin tähänastisista. Juna pysähteli koko ajan keskelle peltoja. Hetkeksi piti jopa huolestua että jäätiin jonnekin missä toisella puolella on maissia ja toisella lampaita. Ei jääty, onneksi. Ljubljanan junan konduktööri oli lisäksi ihme nihkeilijä. Tuli kysymään lippuja kun olin ehtinyt ihan täysin nukahtaa. Herätessä sujuvasti selitin sille yhtä ja toista, eikä edes vastannut. Lapsi ilmoitti, että kannattaisi varmaan äiti vaihtaa kieltä suomesta englantiin. No, ehkä.

Mutta siitä Ljubljanaan. Tässä kaupungissa on jotain kovin venäläismäistä. Tulee Viipuri ja varsinkin Tallinna elävästi mieleen. Hauskaa oli huomata katukylteistä, että samat venäjäntunnilta tutut drushbat, ulitsat ja vhodit siellä vilisee. Ihan kivaa jopa ymmärtää vähän jotain. Ljubljana on itseasiassa eka kaupunki, josta oon aika varma että tänne tulee palattua joskus takaisin. Siihen saattaa vaikuttaa se viinibaari, jossa desi viiniä olisi maksanut euron. Käymättä jäi lasten kanssa se. Huomatkaa muuten kuvissa oleva Radio Helsingin mainos. Ljubljanan katulampusta löytyi se.