Itse käytän ainakin tämän ekan yön tuosta edellisestä matkapätkästä toipumiseen. Ilmoitin ennen lähtöä rehvakkaasti, ettei 31 tunnin matkustuspätkä (toki siinä oli myös odottelu- ja vaihtoaikoja eli pelkkää kulkuvälineissä istumista se ei ollut) tunnu missään. Mut kyllä se sit vähän tuntui.
Laivamatka Splitiin oli ihan rentoa. Samoin itseasiassa muutaman tunnin Splitissä käyskentely. Aloin jopa tajuamaan, miksi jotkut siitä kaupungista pitää. Saatiin hyviä simpukoita, nähtiin nättiä kaupunkia ja paukittiin hyvillä mielin Zagrebiin vievään yöjunaan.
Yöjunakin oli kiva kun se oli paikoillaan. Hytti oli paljon parempi kuin aikaisemmassa yöjunassa. No kai nyt kun se oli ökyhytti ja siellä oltiin vain me kolme. Ilmastointia tosin ei ollut ja lämpötila oli ehkä noin sata. Vähintään. Mutta ei sekään kauheasti edes haitannut. Enemmän haittasi se, kun juna lähti liikkeelle. Onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni saamaan itseni matkapahoinvoivaksi. Ja uskokaa pois, se ei ole kovin helppoa. Meri ja laivat on sitä parempia mitä kovemmin myrskyää. Autoilla kuuluu mennä lujaa ja varsinkin mutkissa. Jne. Mutta toi juna oli jotain ihan älytöntä.
Alkumatkasta oli melko vuoristoista menoa. Mutkitellen, niin paljon kuin junat nyt voi mutkitella. Ja toi juna meni ihan törkeän lujaa. Koko meidän hytti piti ihan älytöntä nitinää joka puolelta ja jossain vaiheessa olin ihan varma että se koko juna lähtee vielä kiskoiltaan johonkin kanjoniin. Sitten piti ihan tovi miettiä, että kenelle on järkevää lähettää se yksi tekstari jonka ehkä ehtii alas rytistessä laittaa. Että niinkun poikaystävä / lasten isä / paras ystävä/ äiti / isä / vakuutusyhtiö / kuka muu, mikä? Ja niillä main mietintä jalostui siihen, että tästähän tuli niin paha olo että voisi vaikka oksentaa. Onneksi kuitenkaan en. Toi fiilis meni ohi kun tuijotteli ikkunasta riittävän pitkälle. Yöjunailu koostuikin sitten omalta osaltani ehkä parin tunnin unista ja aika älyttömän monen tunnin ulostuijottelusta hengitysharjoitteluineen.
Mutta oli tossa junassa jotain hyvääkin!! Siinä oli hirmu fantsu vessa, jonka kaikki pinnat oli kiiltävää terästä! Ihan mahtavaa pissata siellä kun mihin vaan katsoo niin voi seurata toimitusta upeasta lähes 3d-tasoisesta peilikuvasta! Ois ollut selkeesti pissiselfien paikka, mutta sitten tuli joku raja.
Seuraavassa junassa mitään ongelmaa ei enää ollutkaan heilumisen eikä pissiselfieiden kanssa, joten junamatka Zagrebista Budapestiin sujui aikalailla nukkuen. Ja välillä lapsille huutaen. Niitä selkeästi alkoi jurppimaan matkustelu tuon vikan junapätkän aikana. Ainakin nitinän tasosta päätellen. Ja ehkä sen, että nuorimmainen ilmoitti isin voivan tulla hakemaan hänet NYT kotiin. Mielestäni ekat kunnon kiukut vasta tässä kohtaa reissua on aika hyvin kun takana on kuitenkin 22 päivää ja edessä enää kolme.
Mutta ällöttävyyksiin vielä. Tiedättekös kuinka pahalle ihmiset voi haista ja kuinka rähjäisiltä näyttää helteessä tehtyjen ehdottomasti suihkuttomien pitkien junamatkojen jälkeen? Hyvä jos ette tiedä, en minäkään haluaisi. Mutta sensijaan haluaisin polttaa roviolla noi meidän vaatteet joissa noi pätkät matkustettiin. Suihkukaan ei oo varmaan koskaan tehnyt yhtä hyvää kuin tänään hotellissa.
Ja vielä siitä matkapahoinvoinnistakin. Jännästi vieläkin (vaikka siitä jarrut on vauhdin surma -junasta poistumisesta on jo reilusti yli puoli vuorokautta) on samanlainen fiilis kuin laivalta palatessa. Koko maailma keinuu. Erittäin jännittävää. Tää reilaaja ei suosittele Kroatialaisia yöjunia kyllä kellekään. Niissä ei saa muuta kuin päänsä kipeäksi.
Jospa tästä huomiseksi kuosittuisi taas olemaan oma hehkeä itsensä niin saisi vielä valloitettua Budapestin ennen kotiin palaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti